Melonta sopii sekä Suomen luontoon että suomalaisille

Suomen lukuisat vesistöt sekä sisämaassa että rannikkoseuduilla ovat olleet suosiollisia melonnalle kautta Suomen historian. Ennen kuin suomalaiset oppivat edes rakentamaan soutuveneitä, he liikkuivat vesillä meloen tai sauvoen. Reilut sata vuotta sitten melonta kukoisti varakkaamman väestön harrastuksena. Vähitellen siitä kehittyi yksi luonnossa liikkumisen suosituimmista muodoista.

LitM Béla Pavelkan liikuntasuunnittelun ja -hallinnon väitöskirjan ”Open Water as a Sportscape – Analysis of Canoeing in Finland for developing Sport Infrastructure and Services” (Avovesi liikuntamaisemana – analyysi melonnasta Suomessa liikuntainfrastruktuurin ja -palvelujen parantamiseksi) tarkastustilaisuus pidettiin viime viikon lauantaina Jyväskylässä. Kuvassa Béla pitää lektiotaan salintäyteiselle yleisölle ja vastaväittäjänä toimineelle professori Josef Falén’lle (Uumajan yliopisto, Ruotsi). Kuvan oikeassa reunassa näkyy myös Belan isä Jószef, joka oli saapunut tilaisuuteen Unkarista.

Béla osoitti, että Suomessa avovedet ovat kuin luodut liikkumiseen. Vesistöt ovat puhtaita ja monipuolisia. Suojaisa Saaristomeri, sisämaan järvet ja joet sekä kosket soveltuvat lähes poikkeuksetta kaikkiin melontalajeihin. Vaikka toiminta on vireää Suomen melontatoiminta nojaa vahvasti vapaaehtoisvoimiin, joiden avulla ei kuitenkaan pystytä vastaamaan aikuisten eikä nuorten kuluttajien vaativiin laatu- ja määrävaatimuksiin. Seurojen päämajat sijaitsevat usein kauniissa ympäristössä hyvällä paikalla, mutta laadukkaan seuratoiminnan edellytykset puuttuvat. Lajin kehittämisen ehtona on ammattimaisen toiminnan viriäminen sekä seura- että liittotasolla. Béla esittääkin, että hallinnollisia ja operatiivisia töitä ei enää voida jättää vapaaehtoisten harteille, jos halutaan vastata tarpeisiin ajan vaatimusten mukaisesti. Ammattimaiselle toiminnalle on tilausta.

Teosta voi tilata Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksiköstä, puh. (014) 260 3487, myynti@library.jyu.fi.

Suomen liikuntatieteilijät huippuvauhdissa

Suomen liikuntatieteilijät ovat päässeet huippuvauhtiin vuoden alkajaisiksi jos mittarina käytetään liikuntatieteellisiä väitöksiä. Tähän mennessä on tarkastettu seitsemän väitöskirjaa ja maaliskuun aikana on lisää tulossa. Jyväskylän yliopistossa on käyty viidet väittäjäiset.

LitM Esa Hynysen liikuntafysiologian väitöskirjassa ”Heart rate variability in chronic and acute stress with special reference to nocturnal sleep and acute challenges after awakening” selviteltiin akuutteja ja kroonisia stressireaktioita mittaamalla sydämen sykintätaajuuden vaihtelua sekä yöunen aikana että erilaisten fyysisten kuormitusten aikana. Kuvassa Esa keskittyy tarkastustilaisuudessa vastaväittäjänä toimineen professori Stephen Seilerin esittämiin kiperiin kysymyksiin.

Vaikka Stressi mielletään usein kielteiseksi asiaksi, on sopiva vireystila, jopa stressi, välttämätön vaativista tilanteista selviytymisessä. Haitalliseksi stressi muuttuu silloin kun elimistö altistuu pitkäaikaiselle kuormitukselle eikä elimistö saa mahdollisuutta palautumiseen. Hynynen vertaili väitöskirjassaan kroonisen ja akuutin stressin vaikutuksia autonomisen hermoston toimintaan unen aikana sekä heräämisen yhteydessä. Yksinkertaisilla kotioloissa suoritettavilla syke- ja sykevariaatiomittauksilla voitiin tutkia sekä fyysisen että psyykkisen stressin vaikutuksia sydämen autonomiseen säätelyyn. Mittaaminen yöunen aikana toimii fyysisen harjoittelun aiheuttaman stressin vaikutusten arvioinnissa ja aamulla tehty koe taas enemmän kroonisen fyysisen tai psyykkisen stressin vaikutusten arvioinnissa. Hynynen osoitti, että mittaustuloksia voidaan hyödyntää paitsi stressitutkimuksissa myös urheilussa ja kuntoilussa sekä jokapäiväiseen elämään liittyvissä stressinhallintaohjelmissa. Mittausten etuna on niiden helppo suorittaminen ja edullisuus, koska ne onnistuvat melkein kaikilta eikä kalliita mittalaitteita tarvita. Tulosten laskeminen ja tulkinta saattavat kuitenkin vaatia erityisosaamista, kertoo Hynynen.
Teos on julkaistu myös sähköisesti osoitteessa: http://julkaisut.jyu.fi?id=978-951-39-4207-6.

Korkeakoulujen liikuntaa tukevat suositukset

Opiskelijaliikuntaliitto luovutti korkeakoululiikuntaa pohtineen työryhmänsä suositukset opetusministeri Henna Virkkuselle. Korkeakoululiikunnan asiantuntijaryhmä esittää mietinnössään suositukset ja niitä koskevat toteuttamisehdotukset, joiden avulla sekä korkea-asteella opiskelevat että korkeakouluyhteisössä työtään tekevät saavat liikunnalliset eväät koko korkeakouluyhteisön hyvinvoinnin ja opiskelijoiden opiskelu- ja työkyvyn edistämiseksi.

Käydyssä paneelikeskustelussa ilmeni, että korkeakoululiikunta on valtiovallan erityisten kehittämistoimien kohteena. Hallitus on ottanut haasteelliseksi tehtäväkseen seurata miten yliopistot ja korkeakoulut itse järjestävät ja seuraavat yhteisönsä liikuntatoimintaa. Kansanedustaja Raija Vahasalo esitti, että yliopistoliikuntaa ja sen toteuttamista voitaisiin käyttää jopa rahoitusperusteena valtion ja yliopistojen välillä käytävissä neuvotteluissa.

LTS voi omalta osaltaan olla tyytyväinen, että korkeakoululiikunta on noteerattu korkealla taholla. Valtakunnan kirkkaimmat aivot tarvitsevat hyvää kuntoa kehoon ja tehokkuutta opintoihinsa. Opiskeluaika on kenties viimeinen ajanjakso, jolloin nuoret aikuiset pääsevät osalliseksi hyvin organisoidusta liikunnasta ennen siirtymistään työelämään. Helsingin yliopiston liikuntajohtaja Mika Suikki totesi viisaasti, että pitkällä tähtäimellä on kysymys ns. huoltosuhteen kehittymisestä myönteiseen suuntaan jos nuoret aikuiset pitävät oikeassa elämänvaiheessa kunnostaan huolta ja sen seurauksena jaksavat pysyä pitempään työelämän palveluksessa ennen omaa eläköitymistään.

Urheiluvalmentaja rehtorina

LitM Seppo Pulkkisen kasvatustieteen väitöskirja ”Valmentajataustan merkitys rehtorin työssä" tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa 5.2.2011. Pulkkinen tutki johtajuutta koulu- ja urheilumaailmassa. Pulkkisen tutkimat rehtorit ovat toimineet joukkuelajien valmentajina huipputasolla, esimerkiksi ylimmän sarjatason tai maajoukkueen valmentajana. Kymmenen peruskoulun tai lukion rehtoria edustivat seitsemää lajia: jalkapalloa, jääkiekkoa, jääpalloa, lentopalloa, koripalloa, pesäpalloa ja amerikkalaista jalkapalloa.

Pulkkinen havaitsi, että huippu-urheiluvalmentajataustaiset rehtorit ovat kokeneet urheilumaailman ihmisiin keskittyvän johtajuuden toimivan myös koulumaailmassa. Tiimitoiminta, jaettu johtajuus ja koko henkilöstön saaminen mukaan kouluyhteisön kehittämiseen ovat sellaisia johtajuuden elementtejä, jotka toimivat rehtorin työssä paremmin kuin pääasiassa punaisen valon takana rehtorin kansliassa tapahtuva ”oikeisiin asioihin” keskittyvä asiajohtaminen.

Mielenkiintoinen väitös, johon kannattaa tutustua. Lisätietoja saatte suoraan väittelijältä itseltään: Seppo Pulkkinen, puh. 040 589 0664 ja 0400 480 746, seppo.pulkkinen@jkl.fi

Vuosi vaihtui perinteisellä tyylillä

Liikuntavuosi 2011 käynnistyi perinteisellä tyylillä. Tasavallan presidentin puhe, Wienin filharmonikkojen uudenvuoden päivän konsertti ja Garmish-Partenkirchenin mäkihyppykisat olivat TV-viihdettä parhaimmillaan. Oma liikunta-annos täyttyi maagisten ykkösten päivänä 11 km:n hiihtolenkillä upean talvisissa maisemissa Jyväskylän Laajavuoren laduilla.

Filharmonikkojen konsertin seuraaminen oli erittäin nautinnollista, mutta mäkihyppykilpailun suoranaista kärsimystä. Tuuli heitteli hyppääjiä miten sattui ja oli suoranainen ihme ettei useampi loukkaantunut. Larinnon leiskaus osoitti tapahtuneesta huolimatta, että kunto on kohdallaan. Toivottavasti kausi ei hänen kohdallaan lopu tuohon kaatumiseen. Suomen huippu-urheilu tarvitsee harvalukuisia tähtiään urheilun areenoille eikä sairaalan vuoteille.

Halosen puhe ei tarjonnut yllätyksiä. Puheessa nousi perinteiseen tyyliin esiin yleismaailmalliset ongelmat, EU, Euro, Nato sekä suomalaisen yhteiskunnan hyvinvoinnin säilyminen, tasa-arvo ja yhteiskunnallisen keskustelun kärjistyminen. Myös Suomen brändiin viitattiin. Presidenttimme ei kuitenkaan ollut lainkaan huolissaan Suomen huippu-urheilun kehityksestä. Huippu-urheilun muutostyöryhmällä taitaakin olla käynnissä taistelu tuulimyllyjä vastaan kun valtion ylin johtokaan ei tärkeää asiaa noteeraa.

Denialismi valtaa alaa.

Viime aikojen julkiseen keskusteluun on putkahtanut uusi ismi – denialismi. Se tarkoittaa suurin piirtein sitä, että ihminen kieltäytyy hyväksymästä toisten ihmisten näkökulmia edes tosiasioiden edessä. Vaikka termi vaikuttaa uudelta, ei se käsitteenä ole millään tavalla uusi. Tosiasioiden kieltämistä on harjoitettu kautta historian. Galileo Galilein havaintoa ”se pyörii sittenkin” ei kukaan nykyisin enää kiistä, mutta vastaavan mittaluokan keskustelua ilman vaihtoehdon mahdollisuutta käydään tällä hetkellä mm. ilmaston muuttumisesta. Onko ilmastonmuutos tosiasia? Jos on, niin onko se ihmisen aiheuttamaa? Onko muutos peruuttamaton vai voiko ihminen omalla toiminnallaan muuttaa kurssia? Mielipiteet ovat jyrkästi jakautuneet ja molemmin puolin vedotaan tieteen tuottamiin tuloksiin. Kun tutkijat eivät ole pystyneet aukottomasti vastaamaan esitettyihin kysymyksiin, ovat poliittiset aktivistit ottaneet asian omakseen ja keskustelu on muuttunut vaihtoehdottomaksi ja fanaattiseksi.
Termille on haettu synonyymiä sekä skeptisismistä että kritisismistä. Suomen Kuvalehden blogisti Aku Hentilä otti asiaan kantaa vuoden vaihteessa pohdiskellessaan denialismin olemusta ja sitä miten denialistin erottaa skeptikosta. Hentilän mukaan denialisti haluaa usein esiintyä skeptikkona, sillä skeptikot ovat usein oikeassa. Vaikka skeptikko suhtautuukin kriittisesti vallitsevaan näkemykseen, varautuu hän olemaan myös väärässä selvittäessään asioiden todellisen tilan. Denialisti sen sijaan ei helposti muuta käsitystään vaikka se olisi kokonaan väärä, sillä hänen motiivinsa on yksinkertaisesti vain olla toista mieltä. Skeptikolle aiheuttaa ongelman se, että oikea vastaus on löydettävissä jos sitä vilpittömästi etsii. Denialismi tarjoaa skeptikon ongelmaan vapauttavan ratkaisun. Riittää kun oma mielipide on muodostunut.
Vaikka vaihtoehdotonta keskustelua käydään jatkuvasti kaikilla elämänaloilla, muodostaa urheilun ja liikunnan maailma oman denialistisen saarekkeensa. Sinällään harmittomia jokapäiväisiä arkisia mittelöitä ja tahtojen taisteluita käydään milloin mistäkin asiasta. Urheilusta ja liikunnasta tuntuu jokaisella olevan oma mielipiteensä ja kaikki tuntevat olevansa erityisesti urheilun asiantuntijoita. Kuluva talvi on lumisuudessaan saadut hiihtoladut täyttymään innokkaista liikkujista aina eteläisintä Suomea myöten ja maastohiihto on palannut ihmisten suosioon. Kun pitkä odotus oikeasta talvesta on toteutunut ja ladut ovat kerrankin hiihdettävässä kunnossa, ei olekaan kovin kummallista jos hiihtäjä haluaa hiihtää ja kävelijä saa muuttaa vakiolenkkinsä muille urille siksi aikaa kun lunta riittää. Samoille urille jalan liikkuvan ei-hiihtäjän on turha mennä, vaikka kävelijälläkin on oikeutensa. Keinoja ei ole tänä talvena kaihdettu kun fanaatikot ottavat mittaa toisistaan. Pahimmillaan on kävelijä saanut sauvasta kintuilleen tai sitten hiihtäjän suksi on tarttunut ladulle heitettyyn hiekkaan. Kukaan ei varmaankaan pidä itseään denialistina, mutta kannattaa silti katsoa peiliin. Tuijottaako sieltä takaisin vakaumuksellinen denialisti vai harmiton skeptikko?

Koulujen liikuntakasvatuksella momentum

Liikunta & Tiede-lehden pian ilmestyvässä numerossa 5/2009 Emeritus ihmettelee - palstalla kaukaa viisas Aarni Koskela esittää, että tärkein vaikuttavuuden tarve seuraavien vuosien aikana liikuntatieteissä on lasten ja nuorten painon nousun ja toimintakyvyn heikkenemisen hallintaan saaminen. Keskusteltaessa toimenpiteistä niiden pitäisi olla yhtä paljon esillä kuin ehdotusten ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi. Asia on huipputärkeä yleismaailmallisesti eikä sen merkityksestä myöskään suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuudelle vallitse eriäviä näkemyksiä. Kysymys ei ole enää siitä, miten tämän päivän lapset ja nuoret kykenevät kohtaamaan oman tulevaisuutensa. Tulevaisuus haastaa meidät kaikki jo nyt. Millaisin valmiuksin olemme valmiit ottamaan haasteen vastaan?

Opetushallitus on käynnistänyt kauaskantoisen työn perusopetuksen yleisten tavoitteiden ja tuntijaon kehittämiseksi. Pääjohtaja Timo Lankinen totesi Perusopetus 2020 seminaarin avauksessa, että tärkeälle työlle on asetettu kiireellinen ja haastava aikataulu. Asian tärkeys painaa niin, että OPM:lle ja valtioneuvostolle on tarkoitus saada valmis esitys jo ensi vuoden toukokuussa.

Koulujen liikuntakasvatuksen kannalta tilaisuus on historiallinen. Liikuntatuntien lukumäärää on vihdoin mahdollisuus lisätä kahdesta kolmeen viikkotuntiin. Hyvän fyysisen kunnon merkitys ihmisen suorituskyvylle ja terveydelle on oivallettu. Vaikka menneinä vuosikymmeninä liikunnan merkitys ymmärrettiinkin suurin piirtein samalla tavalla kuin nykyään, oli koulutuspoliittisena valintana silloin saada enemmän tunteja lukuaineille. Lasten ja nuorten katsottiin liikkuvan omaehtoisesti muutenkin.

Koululaisten tämän hetken oppimistulokset vahvistavat valitun linjan vaikutukset sekä hyvässä että pahassa. Lukuaineissa Suomen nuoret edustavat kansainvälisesti huipputasoa, mutta fyysisen kunnon kehitys on taantunut, kehonpaino noussut ja toimintakyky heikentynyt. Siinä missä tuntimäärien ja opetuksen sisällöllinen kehitys on johtanut suotuisaan kehitykseen lukuaineissa, on liikuntatuntien vähäisyys tai tuntien sisältö vain osaselitys esimerkiksi lasten lihomiselle. Todellisen syyn löytämiseksi on selvitettävä myös miten lasten ja nuorten omaehtoinen liikkuminen on kehittynyt ja miten heidän ruokailutottumuksensa ovat muuttuneet. Teknistyneen yhteiskunnan pyörityksessä koulun ulkopuoliset tekijät ovat suurempi syy epäsuotuisalle kehitykselle kuin tuntimäärä tai opetuksen sisältö. Samoin kuin suomalaisella aikuisväestöllä on myös lapsilla ja nuorilla fyysistä kuntoa kohottava omaehtoinen kunto- ja arkiliikkuminen jäänyt taka-alalle. Tätä puutetta ei ole kompensoinut edes se, että organisoituun urheilu- ja liikuntatoimintaan osallistuminen on samaan aikaan lisääntynyt.

Koululiikunnan lisääminen yhdellä tunnilla ei yksin riitä, mikäli koululaisten omaehtoinen liikkuminen ei samanaikaisesti lisäänny. Koululiikunnalle tulisikin kehittää sellainen rinnakkainen rakenne, jossa liikunnanopettajien antamaan liikuntakasvatukseen yhdistyy koulupäivään läheisesti liittyvä ja omaehtoisuuteen perustuva liikkumisohjelma. Siihen kuuluu sekä koulujen itsensä organisoima kerhotoiminta, jossa oma osansa on liikunnalla ja taideaineilla, että liikunta- ja urheilujärjestöjen tarjoamat mahdollisuudet harrastaa mieluisaa urheilulajia. Organisoidun toiminnan ohella on varmistettava, että lapsilla on arjessaan myös tilaa ja aikaa omille ideoille sekä mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen kavereiden kanssa.