Denialismi valtaa alaa.

Viime aikojen julkiseen keskusteluun on putkahtanut uusi ismi – denialismi. Se tarkoittaa suurin piirtein sitä, että ihminen kieltäytyy hyväksymästä toisten ihmisten näkökulmia edes tosiasioiden edessä. Vaikka termi vaikuttaa uudelta, ei se käsitteenä ole millään tavalla uusi. Tosiasioiden kieltämistä on harjoitettu kautta historian. Galileo Galilein havaintoa ”se pyörii sittenkin” ei kukaan nykyisin enää kiistä, mutta vastaavan mittaluokan keskustelua ilman vaihtoehdon mahdollisuutta käydään tällä hetkellä mm. ilmaston muuttumisesta. Onko ilmastonmuutos tosiasia? Jos on, niin onko se ihmisen aiheuttamaa? Onko muutos peruuttamaton vai voiko ihminen omalla toiminnallaan muuttaa kurssia? Mielipiteet ovat jyrkästi jakautuneet ja molemmin puolin vedotaan tieteen tuottamiin tuloksiin. Kun tutkijat eivät ole pystyneet aukottomasti vastaamaan esitettyihin kysymyksiin, ovat poliittiset aktivistit ottaneet asian omakseen ja keskustelu on muuttunut vaihtoehdottomaksi ja fanaattiseksi.
Termille on haettu synonyymiä sekä skeptisismistä että kritisismistä. Suomen Kuvalehden blogisti Aku Hentilä otti asiaan kantaa vuoden vaihteessa pohdiskellessaan denialismin olemusta ja sitä miten denialistin erottaa skeptikosta. Hentilän mukaan denialisti haluaa usein esiintyä skeptikkona, sillä skeptikot ovat usein oikeassa. Vaikka skeptikko suhtautuukin kriittisesti vallitsevaan näkemykseen, varautuu hän olemaan myös väärässä selvittäessään asioiden todellisen tilan. Denialisti sen sijaan ei helposti muuta käsitystään vaikka se olisi kokonaan väärä, sillä hänen motiivinsa on yksinkertaisesti vain olla toista mieltä. Skeptikolle aiheuttaa ongelman se, että oikea vastaus on löydettävissä jos sitä vilpittömästi etsii. Denialismi tarjoaa skeptikon ongelmaan vapauttavan ratkaisun. Riittää kun oma mielipide on muodostunut.
Vaikka vaihtoehdotonta keskustelua käydään jatkuvasti kaikilla elämänaloilla, muodostaa urheilun ja liikunnan maailma oman denialistisen saarekkeensa. Sinällään harmittomia jokapäiväisiä arkisia mittelöitä ja tahtojen taisteluita käydään milloin mistäkin asiasta. Urheilusta ja liikunnasta tuntuu jokaisella olevan oma mielipiteensä ja kaikki tuntevat olevansa erityisesti urheilun asiantuntijoita. Kuluva talvi on lumisuudessaan saadut hiihtoladut täyttymään innokkaista liikkujista aina eteläisintä Suomea myöten ja maastohiihto on palannut ihmisten suosioon. Kun pitkä odotus oikeasta talvesta on toteutunut ja ladut ovat kerrankin hiihdettävässä kunnossa, ei olekaan kovin kummallista jos hiihtäjä haluaa hiihtää ja kävelijä saa muuttaa vakiolenkkinsä muille urille siksi aikaa kun lunta riittää. Samoille urille jalan liikkuvan ei-hiihtäjän on turha mennä, vaikka kävelijälläkin on oikeutensa. Keinoja ei ole tänä talvena kaihdettu kun fanaatikot ottavat mittaa toisistaan. Pahimmillaan on kävelijä saanut sauvasta kintuilleen tai sitten hiihtäjän suksi on tarttunut ladulle heitettyyn hiekkaan. Kukaan ei varmaankaan pidä itseään denialistina, mutta kannattaa silti katsoa peiliin. Tuijottaako sieltä takaisin vakaumuksellinen denialisti vai harmiton skeptikko?