Koulujen liikuntakasvatuksella momentum

Liikunta & Tiede-lehden pian ilmestyvässä numerossa 5/2009 Emeritus ihmettelee - palstalla kaukaa viisas Aarni Koskela esittää, että tärkein vaikuttavuuden tarve seuraavien vuosien aikana liikuntatieteissä on lasten ja nuorten painon nousun ja toimintakyvyn heikkenemisen hallintaan saaminen. Keskusteltaessa toimenpiteistä niiden pitäisi olla yhtä paljon esillä kuin ehdotusten ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi. Asia on huipputärkeä yleismaailmallisesti eikä sen merkityksestä myöskään suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuudelle vallitse eriäviä näkemyksiä. Kysymys ei ole enää siitä, miten tämän päivän lapset ja nuoret kykenevät kohtaamaan oman tulevaisuutensa. Tulevaisuus haastaa meidät kaikki jo nyt. Millaisin valmiuksin olemme valmiit ottamaan haasteen vastaan?

Opetushallitus on käynnistänyt kauaskantoisen työn perusopetuksen yleisten tavoitteiden ja tuntijaon kehittämiseksi. Pääjohtaja Timo Lankinen totesi Perusopetus 2020 seminaarin avauksessa, että tärkeälle työlle on asetettu kiireellinen ja haastava aikataulu. Asian tärkeys painaa niin, että OPM:lle ja valtioneuvostolle on tarkoitus saada valmis esitys jo ensi vuoden toukokuussa.

Koulujen liikuntakasvatuksen kannalta tilaisuus on historiallinen. Liikuntatuntien lukumäärää on vihdoin mahdollisuus lisätä kahdesta kolmeen viikkotuntiin. Hyvän fyysisen kunnon merkitys ihmisen suorituskyvylle ja terveydelle on oivallettu. Vaikka menneinä vuosikymmeninä liikunnan merkitys ymmärrettiinkin suurin piirtein samalla tavalla kuin nykyään, oli koulutuspoliittisena valintana silloin saada enemmän tunteja lukuaineille. Lasten ja nuorten katsottiin liikkuvan omaehtoisesti muutenkin.

Koululaisten tämän hetken oppimistulokset vahvistavat valitun linjan vaikutukset sekä hyvässä että pahassa. Lukuaineissa Suomen nuoret edustavat kansainvälisesti huipputasoa, mutta fyysisen kunnon kehitys on taantunut, kehonpaino noussut ja toimintakyky heikentynyt. Siinä missä tuntimäärien ja opetuksen sisällöllinen kehitys on johtanut suotuisaan kehitykseen lukuaineissa, on liikuntatuntien vähäisyys tai tuntien sisältö vain osaselitys esimerkiksi lasten lihomiselle. Todellisen syyn löytämiseksi on selvitettävä myös miten lasten ja nuorten omaehtoinen liikkuminen on kehittynyt ja miten heidän ruokailutottumuksensa ovat muuttuneet. Teknistyneen yhteiskunnan pyörityksessä koulun ulkopuoliset tekijät ovat suurempi syy epäsuotuisalle kehitykselle kuin tuntimäärä tai opetuksen sisältö. Samoin kuin suomalaisella aikuisväestöllä on myös lapsilla ja nuorilla fyysistä kuntoa kohottava omaehtoinen kunto- ja arkiliikkuminen jäänyt taka-alalle. Tätä puutetta ei ole kompensoinut edes se, että organisoituun urheilu- ja liikuntatoimintaan osallistuminen on samaan aikaan lisääntynyt.

Koululiikunnan lisääminen yhdellä tunnilla ei yksin riitä, mikäli koululaisten omaehtoinen liikkuminen ei samanaikaisesti lisäänny. Koululiikunnalle tulisikin kehittää sellainen rinnakkainen rakenne, jossa liikunnanopettajien antamaan liikuntakasvatukseen yhdistyy koulupäivään läheisesti liittyvä ja omaehtoisuuteen perustuva liikkumisohjelma. Siihen kuuluu sekä koulujen itsensä organisoima kerhotoiminta, jossa oma osansa on liikunnalla ja taideaineilla, että liikunta- ja urheilujärjestöjen tarjoamat mahdollisuudet harrastaa mieluisaa urheilulajia. Organisoidun toiminnan ohella on varmistettava, että lapsilla on arjessaan myös tilaa ja aikaa omille ideoille sekä mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen kavereiden kanssa.